Avaimia eheytymiseen

Tämä kirjoitus käsittelee sitä ilmiötä, jota englannin kielessä kutsutaan sanalla “healing”. Lähimmät löytämäni vastineet suomen kielessä ovat “parantuminen”, “eheytyminen”. Ne eivät kuitenkaan välitä kaikkia alkuperäisen termin merkityksiä. Lisäksi ne korostavat liiaksi sairauden/rikkinäisyyden tilaa, josta parannutaan tai tullaan jälleen ehjäksi. Ne eivät myöskään mielestäni välitä “healing” -sanan lämpöä ja herkkyyttä. Nämä suomenkieliset termit kuulostavat hieman kliinisiltä, mutta päädyin käyttämään sanaa eheytyminen.

Healing tarkoittaa palautumista terveyden tilaan, eli siis fyysisen tai mentaalisen sairauden, ongelman tai epätasapainotilan parantumista. Laajemmassa merkityksessä se tarkoittaa tulemista kokonaiseksi, tulemista täydeksi — eli siis tulemista omaksi itsekseen. Rauhan ja tasapainon luomista. Tällöin kyse on kokonaisvaltaisesta, kehon, mielen ja sielun käsittävästä ilmiöstä. Se on puhdistavaa transformaatiota. Tulen puhumaan asiasta etenkin trauman näkökulmasta, mutta kyse on sellaisesta asiasta, jolla on arvoa myös niille, jotka eivät kärsi vakavasta ongelmasta. Healing on universaali, aina ajankohtainen teema, sillä meistä jokainen kantaa sisällään jonkin sortin kipua ja kokee ajoittain raakoja takaiskuja.

—————————————————————-

Henkinen eheytyminen on minulle todella läheinen teema. Syy tähän on eräässä traumaattisessa kokemuksessa, jonka koin viitisen vuotta sitten kesällä. Menemättä yksityiskohtiin, se oli ehkä hämmentävin ja vaikein prosessi, mitä olen koskaan kokenut. Erään erikoisen tapahtumaketjun johdosta koin muuttuneeni, menettäneeni osan itsestäni. Koin terveyteni olevan hämmentävässä epätasapainotilassa – en ollut varsinaisesti sairas, mutten ihan tervekään. Tämä loi ahdistavan epätietoisuuden limbon. Koin eläväni valtavan sumun keskellä. Sumun, jonka laajuus ja käsittämättömyys tuntui ahdistavalta ja ajoittain epätoivoiselta. Koin itseni voimattomaksi, enkä tiennyt saisinko koskaan takaisin sitä, minkä menetin. Ajoittain koin menettäneeni nuoruuteni, elinvoimani. Se voi kuulostaa dramaattiselta, mutta siltä se pahimmillaan tosiaankin tuntui.

Olin pitkään jokseenkin paranoidi uskoen, että minussa täytyy olla jotain lääketieteellisesti vialla. Joku mystinen syöpä tai muu sairaus imemässä pois elinvoimaani. Se tuntui ainoalta, mikä selittäisi niin perinpohjaiselta vaikuttavan muutoksen. Näin ei kuitenkaan ollut, ja lopulta luovuin tästä ajatuksesta.

Eräs asia mikä antoi minulle ymmärrystä ja toivoa oli shamanistinen ajatusmalli sielunmenetyksestä (“soul loss”). Se perustuu ajatukseen, että äkillisen, mieltä järkyttävän kokemuksen johdosta jotkin palaset ihmisen sielusta lähtevät ikään kuin pakoon tätä vaaraa tai kärsimystä. Jonnekkin muualle, turvallisille vesille. Ne eivät siis katoa tai kuole, vaan menevät lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa muualle. Kun tilanne on taas turvallisempi, sielunpalaset voivat palailla kotiin. Tämä tapahtuu vasta sitten, kun itse on valmis vastaanottamaan ne, eikä sitä paluuta voi kiirehtiä tai pakottaa. Tätä paluuta voi kuitenkin edesauttaa keskittämällä energiansa eheytymiseen, ja siten tekemällä mielestään valmiin vastaanottamaan kadonneet sielunpalaset, kun oikea aika on. Sielunmenetys on mallina hyvin yhteneväinen siihen, miten trauma ymmärretään nykypsykologiassa. Sielunmenetyksen oireina voidaan kokea masennusta, ahdistusta ja tunne siitä, ettei ole ihan oma itsensä. Siitä voi myös seurata fyysisiä oireita. [1]

Siihen aikaan, kolme – neljä vuotta sitten, eheytymisen mentaliteetti oli elämässäni vahvasti läsnä. Eheytyminen oli oikeastaan suurin tavoite, ja kaikki opiskelusuunnitelmat ja luovat projektit ynnä muut oli siihen verrattuna pientä. Tahdoin vain selvittää mielen sotkuni, enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Vannoin, että aion parantua, löytää kadottamani yhteyden. Tällä mentaliteetilla oli hyviä vaikutuksia ja koen, että oli hyväksi, etten tehnyt mitään ns. yhteiskunnallisesti hyödyllistä tuohon aikaan tai puurtanut intensiivisesti omien visioiden parissa. Tämä antoi aikaa ajatusten selkiyttämiseen.

Yksi merkittävimmistä askelista tällä eheytymisen matkallani oli se kun ymmärsin, etten oikeasti tiedä mitä on meneillään. Ymmärsin, etten tässä monimutkaisessa ajatusten sotkussa enää erota, mikä on oikeasti osa ongelmaani, ja mikä ahdistuneiden, pelokkaiden ja negatiivisten ajatuskehieni tuottamaa lisäystä. Raja todellisen ongelman ja oman liiallisen kuumottelun välillä oli nyt todella häilyvä, ja tiedostin, etten osaa sitä itse vetää. Tiedostin, että ongelmani kaikesta laajuudestaan ja hämmentävyydestään huolimatta saattoikin olla enemmän oman pääni sisällä, kuin olin halunnut myöntää. Tämä johti kyseenalaistamaan omat ajatukseni. En vaan enää tahtonut uskoa niihin niin voimakkaasti, koska ei ollut mitään takeita siitä, että ne olisivat oikeasti todellisia. Sen seurauksena nämä demonit alkoivat menettää valtaansa.

Pikkuhiljaa se sotku alkoi hälvetä mielestäni. Nykyään tuntuu jopa hieman surrealistiselta se, kuinka paljon se silloin hallitsi ajatuksiani. Opin elämään asian kanssa, ja lakkasin haikailemasta jotain kadotettua paratiisia. Aloin tekemään taas enemmän tulevaisuudensuunnitelmia ja visioimaan elämäni suuntaa. Siinä sivussa eheytymisen mentaliteetti unohtui muiden unelmien ja suunnitelmien alle. Tuntui siltä, että olin nyt tarpeeksi hyvin selvittänyt sotkuni ja valmis jättämään ne taakseni. En kokenut enää tarvitsevani eheytymistä.

Viime aikoina olen löytänyt tämän mentaliteetin uudestaan. Olen hakeutunut takaisin siihen, sillä koen tarvitsevani sitä. Tajusin jättäneeni sen syrjään vähän liian nopeasti. Vaikkakin saavutin sen pisteen, että sotkuni ei enää hallinut ja määrittänyt minua, ja pystyin nauttimaan elämästä, ei eheytymiseni ollut kokonaisvaltainen. Luulen, että ne samat demonit, jotka aiemmin riivasivat epätoivolla ja ahdistuksella siirtyivät piiloon ja muuttivat muotoaan. Ne alkoivat toimimaan hienovaraisemmin ja huomaamattomammin, aseinaan itsekritiikki, itsesabotaasi ja aiheeton epävarmuus. Vaikka kyseiset ongelmat eivät ole niin välittömiä ja ahdistavia kuin aiemmin setvimäni kolossaalinen sotku, olen menettänyt niille enemmän sydänvertani kuin tahdon kuvitella. Tämä on nk. “pienien ongelmien” suuri ja todellinen uhka. Ne ovat niin hienovaraisia, että sitä ei välttämättä huomaa, kuinka ne myrkyttävät ajatuksia pienin ja viekkain tavoin, joka päivä. Niille on helppo alistua, sillä ne eivät vaikuta niin suurilta vaatiakseen välitöntä ratkaisua. Alistuminen kuitenkin merkitsee apatiaa, ainaista tyytymättömyyttä ja mahdollisuuksien hukkaamista. Se merkitsee hidasta henkistä kuolemaa. Niiden valta on syytä kyseenalaistaa päivästä toiseen, monituisin pienin ja epäseksikkäin tavoin. Se tapahtuu tulemalla niistä tietoiseksi, väsymättömästi, kerta toisensa jälkeen… ja ymmärtämällä, että meillä on valinta, kuuntelemmeko niitä vai emme. Se valinta voi olla yksinkertaisuudestaan huolimatta käsittämättömän vaikea, mutta oikean valinnan tekeminen on tie todelliseen vapauteen. [2]

Se vaatii tarkkaavaisuutta. On syytä kiinnittää huomiota ajatuksiinsa ja tunnetiloihinsa, ja pyrkiä tarkastelemaan niitä kriittisesti eri näkökulmista. On myös tärkeää olla tietoinen kokemistaan haastavista tiloista, kuten ahdistuksesta tai pelosta, jotka mieluummin kieltäisi tai harhauttaisi itsensä olemaan huomioimatta niitä. Tätä itsekin opettelen, päivästä toiseen. On syytä olla analyyttinen etenkin niille asioille, mitä harvoin kyseenalaistamme, kuten tapamme reagoida tai ajatella. Palveleeko tämä tapa tarkoitusta, vai turvaudunko siihen siksi, että niin on vain aina ollut? Kyky nähdä itsensä uudessa valossa on tärkeää eheytymisen kannalta. Sen kyvyn mahdollistaa edellämainittu totunnaisen kyseenalaistaminen, optimistinen asenne sekä usko ja valmius muutokseen.

On arvokasta pyrkiä näkemään kärsimykset ja vastoinkäymiset opetuksena. Tämä on yksi avaimista eheytymiseen, ja se on myös yksi buddhalaisen elämänfilosofian keskeisiä pointteja. On olennaisempaa kysyä, “mitä voin oppia tästä?”, kuin “miten voin korjata tilanteen?”. Oman traumakokemukseni jälkeen toivoin vain, että asiat olisivat toisin. Tunsin jatkuvaa katumusta, sillä ajattelin, että olisin voinut välttää tämän toimimalla toisin. Ajan mittaan näkökantani muuttui. Opin hyväksymään tämän kokemuksen osana minua, ja näkemään siinä jotain hyvääkin. Se sai minut kiinnittämään entistä enemmän huomiota omaan hyvinvointiini tavalla, jota en ehkä muuten olisi tehnyt. Sen jälkeen kokemani syvä tyytymättömyys ajoi etsimään vastauksia ja mahdollisuuksia muuttaa asioita parempaan suuntaan. Yksi merkittävimpiä muutoksia oli vajaa neljä vuotta sitten tekemäni maisemanvaihdos Järvenpäästä Helsinkiin. Tämä oli erittäin virkistävää, ja sen muutoksen tuottama positiivinen energia auttoi omaa eheytymisen prosessiani valtavasti.

Eheytyminen on jokapäiväistä vapaaehtoista ja lämmintä sitoutumista. Sen tulee tapahtua tiedostaen ja omasta tahdosta, eikä koskaan ankeasta velvollisuudesta tai pelkästä totunnaisesta rutiinista. Eheytymisen mentaliteetti edellyttää myötätuntoa itseä kohtaan. Se edellyttää myös kärsivällisyyttä. Jos asia on todella tärkeä, ei ole merkitystä, kauanko siinä menee. Eheytymistä ei siten voikaan ajatella ajan kautta systematisoiden, ”käytän tähän x määrän viikkoja/kuukausia/vuosia, sitten kaikki on kunnossa”. Monet ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin ei ole vapauttavaa ratkaisua, ei varsinaista loppua. Ja jos onkin, me emme tiedä kuinka lähellä tai kaukana tuo ratkaisu on. Tämän ymmärtäminen opettaa nöyryyttä – universumilta voi toivoa, muttei sovi vaatia. Asiat selviävät kun sen aika on.

Yksi vaikeimmista asioista hyväksyä on se, että täydellistä paranemista ei ehkä koskaan tapahdu. Että ne osat mitä itsestäsi menetit eivät ehkä tule takaisin, ainakaan samassa muodossa. Että ongelmasi eivät ehkä tule vaan ratkeamaan, ja sitten olet ongelmattoman onnellinen ja kaikki on taas ennallaan. Jotkut ongelmat kyllä voivat ratketa niin, mutta usein kun kyse on niistä hankalimmista demoneistamme, niiden luonne on se, että ne tulevat vastaan vuosi toisensa jälkeen vähän eri muodossa. Joskus nurkan takaa yllättäin, kun luulimme niiden jo poistuneen. Joskus valeasussa. Tässä tapauksessa eheytyminen on elämänmittainen matka, jolla opitaan elämään omien demoniensa kanssa mahdollisimman viisaalla ja myötätuntoisella tavalla. Ongelman ei odoteta poistuvan, vaan opitaan katsomaan sitä silmästä silmään hyväksyen, mutta antamatta sen määrittää olemustaan. Eikä odoteta asioiden ratkeavan, jotta voimme taas joku päivä tulla takaisin kokonaisiksi ja onnellisiksi, vaan keskitytään tekemään parhaamme nykyhetkessä.

Alaviitteistö:

1. Lisää tietoa sielunmenetyksestä: https://www.thuleia.com/sielunpalautus.html http://www.sharedwisdom.com/page/soul-loss

2. Kappaleen loppu sekä sanoman että sanavalintojen osalta mukaelmaa David Foster Wallacen puheesta This is Water (suomeksi ”Tämä on vettä”, suom. Juhani Lindholm), jossa vastaava kohta menee näin: ”Todella tärkeä vapaus liittyy tarkkaavaisuuteen ja tietoisuuteen ja itsekuriin ja siihen, että pystyy oikeasti välittämään muista ihmisistä ja uhrautumaan heidän hyväkseen kerran toisensa jälkeen lukemattomin pienin ja epäseksikkäin tavoin joka ikinen päivä. / Se on todellista vapautta. Se on ajattelemaan oppimista. Vaihtoehtona on tiedostamattomuus, meidän peruslähtökohtamme, ”oravanpyörä” – jatkuva kalvava tunne siitä, että on omistanut jotakin rajatonta ja menettänyt sen.” Suosittelen jokaista elävää olentoa lukemaan tämän vaikuttavan ja kauniin tekstin tai kuuntelemaan sen puheena YouTubesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s