XXXTentacion — nuorena kuolleen visionäärin muistolle

Muistan elävästi sen lokakuisen illan. Olimme ystäväni kanssa katsoneet juuri Steins;Gaten uusimman tuotantokauden loppuun. Vaikka sarja itsessään oli upea, en jostain syystä päässyt siihen sisälle… Emotionaalinen maisemani oli harmaa. Small talkattiin niitä näitä, ja keskustelumme päätyi yhteen räppiskenen tekijöistä, XXXTentacioniin. Tiesin, että ystäväni fiilisteli tätä edelliskesänä 20-vuotiaana kuollutta jenkkiräppäriä. Itsekin häntä kunnioitin, mutten koskaan ollut kokenut hänen musiikkiaan kovin läheiseksi. Siksi oli hämmästyttävää, miten suuri vaikutus seuraavilla hetkillä minuun oli.

Kaverini toteaa minulle, ”Kuule, sun pitää nähdä tämä yksi video.” Kyseessä on spontaanisti kuvattu instagram-livevideo, jossa X puhuu innoituksen sanoja seuraajilleen. Se jäi hänen viimeiseksi livestreamikseen ennen kuolemaa. 18. kesäkuuta vuonna 2018 X ryöstettiin ja ammuttiin kuoliaaksi floridalaisen moottoripyöräkaupan ulkopuolella.

Pistämme videon pyörimään, ja X puhuu. Ne hetket iskivät kuin veitsi läpi sen harmauden, joka tajunnantilaani väritti. X:n sanat olivat jotain niin hätkähdyttävän aitoa. Niistä huokui valtava rakkaus. Hänen silmissään näkyi intohimoa ja tuskaa. Niissä näkyi myös jotain harvinaista… keskittynyttä läsnäoloa ja viisautta.

”Jos käy niin, että kuolen, tai jos minusta tulee uhri, tahdon tietää, että elämäni teki ainakin viisi miljoonaa skidiä onnellisiksi. Tai että he löysivät elämästäni jotain vastauksia siitä huolimatta, että nimeäni ympäröi negatiivinen stigma.”

X

Murrun kyyneliin. Mieleni lävitse kulkee monia tunteita. Olen surullinen, että hän ei ole enää täällä, tuo kaunis sielu, jolla oli niin paljon annettavaa. Olen liikuttunut siitä, että joku voi välittää niin paljon seuraajistaan – ihmisistä, joista suurta osaa ei koskaan edes tulisi tapaamaan. Olen varma siitä, että traagisesta poismenostaan huolimatta X onnistui tekemään sen, minkä tahtoi: antamaan miljoonille nuorille jotain, mihin uskoa.

X tiesi kuolevansa. Tai ainakin hänellä oli siitä vahva aavistus. Sisimmässä kalvava intuitio siitä, että aikaa ei olisi kovin paljon jäljellä. Siksi hän halusi käyttää kaikki mahdollisuutensa tavoittaa ihmisiä, juuri sellaisia kuten minä ja ystäväni. Hän halusi kylvää inspiraationkipinöitä ja antaa voimaa taistella, etenkin niille, jotka kokevat itsensä voimattomaksi. Hän halusi luoda esimerkillään positiivista karmaa, joka tekisi tästä kaoottisesta maailmasta edes vähän paremman paikan elää.

On totta, että X:llä oli demoninsa. Hänellä oli synkkä menneisyys. Hän oli tehnyt rikoksia, satuttanut ihmisiä ja aiheuttanut paljon ristiriitaa. Minulle tämä ei kuitenkaan vähennä hänen sanojensa arvoa. Videota katsoessani näen nuoren miehen, joka oli oivaltanut jotain merkityksellistä itsestään ja elämästä. Hän oli pyrkimässä kohti tasapainoa. Hän oli päässyt irti pahimmasta kärsimyksen kierteestä, ja halusi levittää onnea ympärilleen.

Se video jättää minut haukkomaan henkeäni. Nyt ymmärsin, mitä ystäväni X:ssä näki. Videon jälkeen puhumme unelmista, tulevaisuudesta. Minä kerron kirjoitusprojekteistani, hän musiikillisista visioistaan. Kummankin puheesta huokuu merkityksen tuntu, mieltä eteenpäin ajava tahto. Kaipa se tahto juontuu siitä ymmärryksestä, että meillä on vain tämä elämä suunnitelmiemme toteuttamiseen.

”Tahdon, että teet siitä ensisijaisen prioriteettisi seurata unelmaasi tai päämäärääsi. Tahdon, että seuraat sitä, minkä uskot olevan sinulle hyväksi. Älä elä elämääsi yrittäen tehdä vaikutus johonkuhun. Älä elä elämääsi yrittäen olla joku muu kuin oma itsesi.”

X

X:n kohtalo muistuttaa minua siitä, miten arvokas tämä nykyhetki on. Meillä ei ole aikaa tuhlattavaksi. Ei aikaa vihalle. Ei aikaa valheessa elämiselle. Ei aikaa elää muiden odotusten mukaisesti. Ei aikaa kuunnella niitä pelon ja epävarmuuden ääniä mielessämme, jotka estävät meitä toteuttamasta itseämme. Ei aikaa turvautua siihen, että tulevaisuudessa teemme asiat toisin ja olemme onnellisempia.

Tulevaisuus ei ehkä koskaan tulekaan. Aikamme täällä on rajallinen, ja loppu voi tulla koska vaan. Kuoleman todellisuuden ymmärtäminen saa meidät keskittämään energiamme siihen, mikä on kaikkein olennaisinta. Elämään unelmiamme todeksi joka päivä, määrätietoisesti ja intohimolla, sekä rakastamaan muita ihmisiä pyyteettömästi.

X:lle loppu tuli kahdenkymmenen vuoden iässä. Siitä huolimatta hän ehti tehdä elämällään jotain todella arvokasta. Musiikkiskeneen hän jätti jälkensä kokeellisella alternative-soundilla, raa’alla tuotannolla ja emotionaalisella aitoudella. X oli huiman tuottelias artisti – neljän vuoden uransa aikana hän ehti julkaista yli 200 kappaletta. Ilmiömäistä oli myös hänen kykynsä omaksua luontevasti erilaisia ilmaisun tyylejä. Alla muutama helmi X:n tuotannosta, jotka näyttävät hänen monipuolisuutensa ja lahjakkuutensa.

King – Kappale näyttää sen, että X:n ilmaisussa (ja modernissa räppiskenessä ylipäätään) on paljon hengenheimolaisuutta 90-luvun grungen kanssa.

Jocelyn Flores – Haavoittuvainen, surumielinen kappale, joka on omistettu X:n tuntemalle, itsemurhan tehneelle tytölle.

I spoke to the devil in miami, he told me everything would be fine – Hyytävä, minimalistinen pianobiisi. Tässä on sellaista mystistä herkkyyttä, jonka kuvaamiseksi sanat eivät riitä.

Vice City – X:n uran alkuajoilta olevassa biisissä on tunnelmallisen kotitekoinen soundi.

King of the Dead – Yksi kieroutuneimpia räp-biisejä, mitä olen koskaan kuullut. Tahtoisin kuulla tämän jonkin avant-garde kauhuleffan soundtrackille.

X jätti jälkeensä laajan musiikillisen tuotantonsa ohella myös sanoman. Ystäväni lause kuvaa hyvin sitä, miten X kosketti niin sanomallaan kuin musiikillaan monen sydämiä: ”En arvannut, että voisin kaivata näin paljon ihmistä, jota en ole edes koskaan tavannut.”

X, siitä on nyt vuosi, kun tämä maallinen kiertosi päättyi äkillisesti. Kaipaamme sinua edelleen. Jätit jälkesi tähän maailmaan, ja autoit esimerkilläsi lukemattomia sieluja. Me jatkamme unelmointia ja universumin lakien opiskelua.

Jahseh Dwayne Ricardo Onfroy — XXXTentacion

23.1.1998 – 18.6.2018

https://images.cdn.yle.fi/image/upload/f_auto,fl_progressive/q_80/w_1545,h_869,c_fill,g_faces/w_400/v1524062974/13-3-10166275.jpg

”Älä anna masennuksesi määrittää sinua. Älä anna kehosi määrittää sieluasi – anna sielusi määrittää kehosi. Mielesi on rajaton, ja olet arvokkaampi kuin voit uskoakaan.”

X

Uteliaille lisää X:n ajatuksia: An Hour of Inspiring and Motivational Words and Advice from X

Produktiivisuuden filosofiaa

Produktiivisuuden filosofiaa

Rehellisyyden nimissä en tiedä, olenko kauhean produktiivinen ihminen. Ei minulla ole sellaisia suuria ja hienoja ”saavutuksia”, joihin voisin tässä vaiheessa vedota ja nostaa itseni gurun asemaan. Produktiivisuuden filosofia on asia, jota opettelen, ja olen tehnyt sillä saralla oivalluksia. Koen olleeni omalla tasollani hyvinkin aikaansaava viimeisen puolen vuoden aikana.

Avaan viisi kohtaa, jotka itselleni ovat avaintekijöitä tuotteliaan mindsetin ylläpitämisessä. Esimerkit tulevat pitkälti luovan työn saralta, sillä siitä minulla on eniten kokemuspohjaa. Uskon silti, että näitä kohtia voi soveltaa muihinkin elämän osa-alueisiin.

1: Vapaaehtoisuus

Jo sana ”produktiivisuus” voi monen korvaan sisältää tympeän, mekanistisen klangin. On helppoa päätyä ajattelemaan produktiivisuutta jonain ankeana ja pakollisena. Sellaisena velvollisuuden täyttämisenä, mikä on kyllä itselle hyväksi, muttei hauskaa.

Olen sitä mieltä, että produktiivisuus voi olla hauskaa! Ja ennen kaikkea, sen tulisi olla vapaaehtoista.

Minulla on ollut ajatusmalleja, jotka perustuvat jonkinlaiseen sisäiseen pakkoon ja itsekritiikkiin. ”Minun täytyy olla tehokas, jotta saavutan joskus tavoitteeni.” ”Minun täytyy työstää tätä, koska siten validoin oman arvoni – muuten pidän itseäni laiskana ja saamattomana.” Moinen sisäinen puhe pyrkii käyttämään epävarmuutta tuottavuuden moottorina, enkä kiellä, etteikö se voisi toimia. Itselleni se ei kuitenkaan toiminut, enkä usko sen ylipäätään olevan paras strategia.

Vapaaehtoisuus ei poista itsekurin merkitystä. Se ei myöskään tarkoita, etteikö ulkoisia paineita monesti olisi. Nuo ulkoiset paineet voi kuitenkin ottaa vastaan hyväksyen, ja pyrkiä selviytymään tilanteen sanelemista ehdoista parhaalla mahdollisella tavalla.

2. Lyhyen aikavälin tavoitteisiin keskittyminen

Nykyään puhutaan ”hetkessä elämisestä” siinä määrin, että siitä on tullut melkoinen klisee. Tässä kliseessä on totuutensa, mutta pitäisi muistaa se, että hetkessä elämisen eetos ei sulje pois tulevaisuuden suunnittelua. Ihminen kaipaa päämääriä, tavoitteita ja unelmia, sillä ne tuovat merkityksen tuntua ja antavat mahdollisuuden kehitykseen.

On hyvä, että on jonkinlainen pidemmän aikavälin visio. Mutta, jos jaat tapani ajatella, tuo visio saattaa vaikuttaa liian häilyvältä ja epäkonkreettiselta. Se on ”tuolla jossain”, kaukana tulevaisuudessa. Niin kaukana, että siitä voi olla vaikeaa ammentaa voimaa nykyisyyteen.

Riskinä on se, että tuon vision kaukaisuutta käy liiaksi miettimään, ja lannistuu. Alkaa tuntua siltä, että tulee kestämään niin kauan, kunnes sinne pääsee, ja matka on niin haastava… ja tässä hetkessä on vain keskeneräisyys. Tällöin tulee tehneeksi jostain tulevaisuuden ”määränpään” saavuttamisesta palkkionsa, jota kohti tulee aina pyristellä. Ehkäpä matka itsessään on kuitenkin se palkkio, jolla on suurin ja todellisin arvo.

Kannatankin lyhyen aikavälin tavoitteisiin keskittymistä. Niitä käyttäen voi luoda eteenpäinmenevän, kehitykseen pyrkivän mentaliteetin, joka on sopivan konkreettinen. Riippuen projektista, sopiva aikaväli voi olla vaikkapa yksi kuukausi tai yksi viikko. Esimerkiksi, Uteliaisuuskanavassa pyrin julkaisemaan artikkelin kerran viikossa. Tämä asettaa sopivan helpon, mutta silti haasteita antavan, tavoitteen lähitulevaisuuteen. Tällainen selkeä tavoite ehkäisee sen luovan työn sudenkuopan, että tekee asioita vain silloin ”kun huvittaa”, jääden odottelemaan inspiraationpuuskia, jotka eivät ehkä koskaan tulekaan.

Pitää myös osata palkita itsensä pienten tavoitteiden saavuttamisesta. Kun antaa itsensä kokea hyviä fiiliksiä pienistäkin onnistumisista, nostaa se itsetuntoa ja halua työstää projektia jatkossakin.

3. Produktiivisuus ja rentous eivät sulje toisiaan pois

Oivalsin tämän luettuani melmagazine.comin artikkelin, jossa haastatellaan psykoterapeutti Bryan Robinsonia. Hän kertoo olleensa työnarkomaani, kunnes löysi rennomman elämänasenteen, ”chill”-mentaliteetin. Yllättävää kyllä, ulkoisesti juuri mikään ei muuttunut. Robinson kertoo: ”Kun ystäväni katsovat tekemistäni, kaikkia niitä projekteja, joissa olen mukana, he sanovat: ’Ethän sinä ole hidastanut tahtia! Olet edelleen työnarkomaani.’”

Robinsonin kokema muutos oli sisäinen. Hän oli oivaltanut sen, että ihminen pystyy tekemään töitä ahkerasti ja päämäärätietoisesti pysyen silti mieleltään rauhallisena. Tässä mielenrauhassa olennainen avain on aiemmin mainitsemani vapaaehtoisuus. Se, että motivaatio on aidosti sisäsyntyistä, eikä pelkästään ulkoisten paineiden sanelemaa, oman arvon jatkuvaan validointiin tähtäävää pyristelyä.

Stressi on tyypillinen reaktio ulkoisiin paineisiin. Totunnaisessa ajattelussamme päädymme helposti pitämään sitä itsestäänselvänä, mahdottomana välttää. Monissa tapauksissa meillä on kuitenkin valta valita, miten koemme haasteellisen tilanteen. Artikkelissa Robinson kertoo tapauksesta, jossa hän oli menossa studioon nauhoittamaan äänikirjaansa. Äänimies ilmoitti hänelle, että hommaan on aikaa kolme työpäivää, ja työtahti tulee olemaan uuvuttavan kova. Robinson kertoo hetkellisesti antautuneensa ulkoisten paineiden tuottamalle pelolle ja stressille, mutta kääntäneensä sitten katsantokantansa. Hän asteli studioon rauhallisin mielin tilanteen herrana, hoiti homman purkkiin ajoissa, ja vieläpä nautti kokemuksesta.

4. Intentio

Intentio on yksinkertainen, mutta voimakas asia. Uskon siihen, että asettamalla vakaan aikomuksen saa asioita tapahtumaan. Näin ilmaistuna tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä. Jos olet jo sisäistänyt asian: hienoa!

Meitä luovia projekteja tekeviä ajaa usein eteenpäin sisäsyntyinen motivaatio. Mikään ulkopuolinen voima ei välttämättä vaadi meiltä saavutuksia. Tässä tilanteessa riskinä on se aiemmin mainitsemani sudenkuoppa, että työstää projektiaan vain silloin kun on siihen ”inspiroitunut”. Kuivan inspiskauden tullen projekti saattaa jäädä taka-alalle pidemmäksi aikaa… ja lopulta jopa unohtua tyystin.

Inspiraatio on tärkeä voimavara, mutta väitän intentiota vielä tärkeämmäksi. Itselleni intentio on esimerkiksi sitä, että päätän ”Nyt / aikana x, aion kirjoittaa riippumatta siitä, koenko mielentilani otolliseksi kirjoittamiselle. Riippumatta siitä onko minulla selkeä visio ennen hommaan ryhtymistä.” Joskus flow tökkii, ja se on hyväksyttävää. Toisinaan tekstiä syntyykin yllättävän hyvällä volyymilla ja laadulla, vaikka alkuperäinen mielentila ei olisi ollut kovin ”inspiroitunut” – tässä tapauksessa intentio on siis luonut inspiraation tilan!

Yleistää voi sen, että intention asettaminen tuottaa tuloksia. En muista, että olisin kertaakaan jäänyt tyhjää sivua tuijottelemaan. Ja pitää muistaa se, että vaikka syntyisi vain yksi lause, se on jo huikean arvokasta. Se on eksponentiaalisesti enemmän kuin nolla lausetta. Se uhmaa tyhjän sivun tyranniaa.

5. Intohimo

Rock ’n’ rollin ihmeellisestä maailmasta tunnetaan lukuisia esimerkkejä itseoppineista taitureista. Tähän kategoriaan kuuluvat muun muassa Jimi Hendrix ja Eric Clapton.

Tällainen virtuoosi on käyttänyt tuhansia tunteja soittimensa salojen harjoitteluun. Mutta kaiken sen systemaattisen treenauksen takana on jotain paljon syvempää: intohimo. Nämä virtuoosit ovat paneutuneet soittamiseen koko sydämellään, siksi heille on ollut luontevaa uhrata sille valtavasti aikaansa. Eikä treenaukseen käytetty aika tunnu rutiinimaiselta saavuttamiselta, jos motiivina on rakkaus. Silloin treenaus on arvokasta itsessään, sillä soittaminen antaa niin suurta nautintoa, ja kyltymätön intohimo ajaa oppimaan jatkuvasti uutta.

Hendrixin ja Claptonin kaltaisten virtuoosien arvostukseen liittyy vahvasti se, että he kehittivät oman tyylinsä, löysivät oman äänensä. Heidän soittonsa kumpusi tai kumpuaa syvältä heidän olemuksestaan, ja tämä intohimo kaikuu heidän jokaisessa nuotissaan.

Ettei kuvamme menestykseen johtavista tekijöistä jäisi liian idealistiseksi, mainittakoon, että näilläkin suuruuksilla intohimoon on varmasti liittynyt myös egokeskeisempiä motivaation lähteitä. He ovat halunneet tulla nähdyksi. Heitä on ajanut halu nauttia menestyksen ja suosion tarjoamista mukavuuksista. Ehkäpä heillä on ollut voimakas kilpailumentaliteetti; tarve todistaa kykynsä ja nousta alansa parhaaksi. Tällaiset motivaattorit voivat myös olla produktiivisuuden kannalta merkittäviä tekijöitä.

————————

Jokaisella meistä on erilaiset psykologiset taipumukset. Toisia motivoivat ulkoiset tekijät, toiset taas haluavat tekemiseensä täyden sisäisen vapauden. Siispä produktiivisen mindsetin elementeissä on yksilöllistä vaihtelua.

Jokaisella on oma, itselle luontainen produktiivisuuden tasonsa ja tapansa ilmentää sitä. Ei olekaan syytä potea huonoa omaatuntoa, jos ei yllä samoihin suorituksiin kuin idolinsa tai ihmiset lähipiirissään. Jos tahtoo kehittyä tuotteliaammaksi, on syytä pitää tavoitetasonsa suhteutettuna ymmärrykseen siitä, mikä on itselle luontaista.

Mitä produktiivisuus sinulle tarkoittaa? Minkälaisin keinoin pidät sitä yllä jokapäiväisessä elämässä? Minkälaiset haasteet vaikeuttavat produktiivisen flow’si kulkua?

Avaimia eheytymiseen

Tämä kirjoitus käsittelee sitä ilmiötä, jota englannin kielessä kutsutaan sanalla “healing”. Lähimmät löytämäni vastineet suomen kielessä ovat “parantuminen”, “eheytyminen”. Ne eivät kuitenkaan välitä kaikkia alkuperäisen termin merkityksiä. Lisäksi ne korostavat liiaksi sairauden/rikkinäisyyden tilaa, josta parannutaan tai tullaan jälleen ehjäksi. Ne eivät myöskään mielestäni välitä “healing” -sanan lämpöä ja herkkyyttä. Nämä suomenkieliset termit kuulostavat hieman kliinisiltä, mutta päädyin käyttämään sanaa eheytyminen.

Healing tarkoittaa palautumista terveyden tilaan, eli siis fyysisen tai mentaalisen sairauden, ongelman tai epätasapainotilan parantumista. Laajemmassa merkityksessä se tarkoittaa tulemista kokonaiseksi, tulemista täydeksi — eli siis tulemista omaksi itsekseen. Rauhan ja tasapainon luomista. Tällöin kyse on kokonaisvaltaisesta, kehon, mielen ja sielun käsittävästä ilmiöstä. Se on puhdistavaa transformaatiota. Tulen puhumaan asiasta etenkin trauman näkökulmasta, mutta kyse on sellaisesta asiasta, jolla on arvoa myös niille, jotka eivät kärsi vakavasta ongelmasta. Healing on universaali, aina ajankohtainen teema, sillä meistä jokainen kantaa sisällään jonkin sortin kipua ja kokee ajoittain raakoja takaiskuja.

—————————————————————-

Henkinen eheytyminen on minulle todella läheinen teema. Syy tähän on eräässä traumaattisessa kokemuksessa, jonka koin viitisen vuotta sitten kesällä. Menemättä yksityiskohtiin, se oli ehkä hämmentävin ja vaikein prosessi, mitä olen koskaan kokenut. Erään erikoisen tapahtumaketjun johdosta koin muuttuneeni, menettäneeni osan itsestäni. Koin terveyteni olevan hämmentävässä epätasapainotilassa – en ollut varsinaisesti sairas, mutten ihan tervekään. Tämä loi ahdistavan epätietoisuuden limbon. Koin eläväni valtavan sumun keskellä. Sumun, jonka laajuus ja käsittämättömyys tuntui ahdistavalta ja ajoittain epätoivoiselta. Koin itseni voimattomaksi, enkä tiennyt saisinko koskaan takaisin sitä, minkä menetin. Ajoittain koin menettäneeni nuoruuteni, elinvoimani. Se voi kuulostaa dramaattiselta, mutta siltä se pahimmillaan tosiaankin tuntui.

Olin pitkään jokseenkin paranoidi uskoen, että minussa täytyy olla jotain lääketieteellisesti vialla. Joku mystinen syöpä tai muu sairaus imemässä pois elinvoimaani. Se tuntui ainoalta, mikä selittäisi niin perinpohjaiselta vaikuttavan muutoksen. Näin ei kuitenkaan ollut, ja lopulta luovuin tästä ajatuksesta.

Eräs asia mikä antoi minulle ymmärrystä ja toivoa oli shamanistinen ajatusmalli sielunmenetyksestä (“soul loss”). Se perustuu ajatukseen, että äkillisen, mieltä järkyttävän kokemuksen johdosta jotkin palaset ihmisen sielusta lähtevät ikään kuin pakoon tätä vaaraa tai kärsimystä. Jonnekkin muualle, turvallisille vesille. Ne eivät siis katoa tai kuole, vaan menevät lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa muualle. Kun tilanne on taas turvallisempi, sielunpalaset voivat palailla kotiin. Tämä tapahtuu vasta sitten, kun itse on valmis vastaanottamaan ne, eikä sitä paluuta voi kiirehtiä tai pakottaa. Tätä paluuta voi kuitenkin edesauttaa keskittämällä energiansa eheytymiseen, ja siten tekemällä mielestään valmiin vastaanottamaan kadonneet sielunpalaset, kun oikea aika on. Sielunmenetys on mallina hyvin yhteneväinen siihen, miten trauma ymmärretään nykypsykologiassa. Sielunmenetyksen oireina voidaan kokea masennusta, ahdistusta ja tunne siitä, ettei ole ihan oma itsensä. Siitä voi myös seurata fyysisiä oireita. [1]

Siihen aikaan, kolme – neljä vuotta sitten, eheytymisen mentaliteetti oli elämässäni vahvasti läsnä. Eheytyminen oli oikeastaan suurin tavoite, ja kaikki opiskelusuunnitelmat ja luovat projektit ynnä muut oli siihen verrattuna pientä. Tahdoin vain selvittää mielen sotkuni, enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Vannoin, että aion parantua, löytää kadottamani yhteyden. Tällä mentaliteetilla oli hyviä vaikutuksia ja koen, että oli hyväksi, etten tehnyt mitään ns. yhteiskunnallisesti hyödyllistä tuohon aikaan tai puurtanut intensiivisesti omien visioiden parissa. Tämä antoi aikaa ajatusten selkiyttämiseen.

Yksi merkittävimmistä askelista tällä eheytymisen matkallani oli se kun ymmärsin, etten oikeasti tiedä mitä on meneillään. Ymmärsin, etten tässä monimutkaisessa ajatusten sotkussa enää erota, mikä on oikeasti osa ongelmaani, ja mikä ahdistuneiden, pelokkaiden ja negatiivisten ajatuskehieni tuottamaa lisäystä. Raja todellisen ongelman ja oman liiallisen kuumottelun välillä oli nyt todella häilyvä, ja tiedostin, etten osaa sitä itse vetää. Tiedostin, että ongelmani kaikesta laajuudestaan ja hämmentävyydestään huolimatta saattoikin olla enemmän oman pääni sisällä, kuin olin halunnut myöntää. Tämä johti kyseenalaistamaan omat ajatukseni. En vaan enää tahtonut uskoa niihin niin voimakkaasti, koska ei ollut mitään takeita siitä, että ne olisivat oikeasti todellisia. Sen seurauksena nämä demonit alkoivat menettää valtaansa.

Pikkuhiljaa se sotku alkoi hälvetä mielestäni. Nykyään tuntuu jopa hieman surrealistiselta se, kuinka paljon se silloin hallitsi ajatuksiani. Opin elämään asian kanssa, ja lakkasin haikailemasta jotain kadotettua paratiisia. Aloin tekemään taas enemmän tulevaisuudensuunnitelmia ja visioimaan elämäni suuntaa. Siinä sivussa eheytymisen mentaliteetti unohtui muiden unelmien ja suunnitelmien alle. Tuntui siltä, että olin nyt tarpeeksi hyvin selvittänyt sotkuni ja valmis jättämään ne taakseni. En kokenut enää tarvitsevani eheytymistä.

Viime aikoina olen löytänyt tämän mentaliteetin uudestaan. Olen hakeutunut takaisin siihen, sillä koen tarvitsevani sitä. Tajusin jättäneeni sen syrjään vähän liian nopeasti. Vaikkakin saavutin sen pisteen, että sotkuni ei enää hallinut ja määrittänyt minua, ja pystyin nauttimaan elämästä, ei eheytymiseni ollut kokonaisvaltainen. Luulen, että ne samat demonit, jotka aiemmin riivasivat epätoivolla ja ahdistuksella siirtyivät piiloon ja muuttivat muotoaan. Ne alkoivat toimimaan hienovaraisemmin ja huomaamattomammin, aseinaan itsekritiikki, itsesabotaasi ja aiheeton epävarmuus. Vaikka kyseiset ongelmat eivät ole niin välittömiä ja ahdistavia kuin aiemmin setvimäni kolossaalinen sotku, olen menettänyt niille enemmän sydänvertani kuin tahdon kuvitella. Tämä on nk. “pienien ongelmien” suuri ja todellinen uhka. Ne ovat niin hienovaraisia, että sitä ei välttämättä huomaa, kuinka ne myrkyttävät ajatuksia pienin ja viekkain tavoin, joka päivä. Niille on helppo alistua, sillä ne eivät vaikuta niin suurilta vaatiakseen välitöntä ratkaisua. Alistuminen kuitenkin merkitsee apatiaa, ainaista tyytymättömyyttä ja mahdollisuuksien hukkaamista. Se merkitsee hidasta henkistä kuolemaa. Niiden valta on syytä kyseenalaistaa päivästä toiseen, monituisin pienin ja epäseksikkäin tavoin. Se tapahtuu tulemalla niistä tietoiseksi, väsymättömästi, kerta toisensa jälkeen… ja ymmärtämällä, että meillä on valinta, kuuntelemmeko niitä vai emme. Se valinta voi olla yksinkertaisuudestaan huolimatta käsittämättömän vaikea, mutta oikean valinnan tekeminen on tie todelliseen vapauteen. [2]

Se vaatii tarkkaavaisuutta. On syytä kiinnittää huomiota ajatuksiinsa ja tunnetiloihinsa, ja pyrkiä tarkastelemaan niitä kriittisesti eri näkökulmista. On myös tärkeää olla tietoinen kokemistaan haastavista tiloista, kuten ahdistuksesta tai pelosta, jotka mieluummin kieltäisi tai harhauttaisi itsensä olemaan huomioimatta niitä. Tätä itsekin opettelen, päivästä toiseen. On syytä olla analyyttinen etenkin niille asioille, mitä harvoin kyseenalaistamme, kuten tapamme reagoida tai ajatella. Palveleeko tämä tapa tarkoitusta, vai turvaudunko siihen siksi, että niin on vain aina ollut? Kyky nähdä itsensä uudessa valossa on tärkeää eheytymisen kannalta. Sen kyvyn mahdollistaa edellämainittu totunnaisen kyseenalaistaminen, optimistinen asenne sekä usko ja valmius muutokseen.

On arvokasta pyrkiä näkemään kärsimykset ja vastoinkäymiset opetuksena. Tämä on yksi avaimista eheytymiseen, ja se on myös yksi buddhalaisen elämänfilosofian keskeisiä pointteja. On olennaisempaa kysyä, “mitä voin oppia tästä?”, kuin “miten voin korjata tilanteen?”. Oman traumakokemukseni jälkeen toivoin vain, että asiat olisivat toisin. Tunsin jatkuvaa katumusta, sillä ajattelin, että olisin voinut välttää tämän toimimalla toisin. Ajan mittaan näkökantani muuttui. Opin hyväksymään tämän kokemuksen osana minua, ja näkemään siinä jotain hyvääkin. Se sai minut kiinnittämään entistä enemmän huomiota omaan hyvinvointiini tavalla, jota en ehkä muuten olisi tehnyt. Sen jälkeen kokemani syvä tyytymättömyys ajoi etsimään vastauksia ja mahdollisuuksia muuttaa asioita parempaan suuntaan. Yksi merkittävimpiä muutoksia oli vajaa neljä vuotta sitten tekemäni maisemanvaihdos Järvenpäästä Helsinkiin. Tämä oli erittäin virkistävää, ja sen muutoksen tuottama positiivinen energia auttoi omaa eheytymisen prosessiani valtavasti.

Eheytyminen on jokapäiväistä vapaaehtoista ja lämmintä sitoutumista. Sen tulee tapahtua tiedostaen ja omasta tahdosta, eikä koskaan ankeasta velvollisuudesta tai pelkästä totunnaisesta rutiinista. Eheytymisen mentaliteetti edellyttää myötätuntoa itseä kohtaan. Se edellyttää myös kärsivällisyyttä. Jos asia on todella tärkeä, ei ole merkitystä, kauanko siinä menee. Eheytymistä ei siten voikaan ajatella ajan kautta systematisoiden, ”käytän tähän x määrän viikkoja/kuukausia/vuosia, sitten kaikki on kunnossa”. Monet ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin ei ole vapauttavaa ratkaisua, ei varsinaista loppua. Ja jos onkin, me emme tiedä kuinka lähellä tai kaukana tuo ratkaisu on. Tämän ymmärtäminen opettaa nöyryyttä – universumilta voi toivoa, muttei sovi vaatia. Asiat selviävät kun sen aika on.

Yksi vaikeimmista asioista hyväksyä on se, että täydellistä paranemista ei ehkä koskaan tapahdu. Että ne osat mitä itsestäsi menetit eivät ehkä tule takaisin, ainakaan samassa muodossa. Että ongelmasi eivät ehkä tule vaan ratkeamaan, ja sitten olet ongelmattoman onnellinen ja kaikki on taas ennallaan. Jotkut ongelmat kyllä voivat ratketa niin, mutta usein kun kyse on niistä hankalimmista demoneistamme, niiden luonne on se, että ne tulevat vastaan vuosi toisensa jälkeen vähän eri muodossa. Joskus nurkan takaa yllättäin, kun luulimme niiden jo poistuneen. Joskus valeasussa. Tässä tapauksessa eheytyminen on elämänmittainen matka, jolla opitaan elämään omien demoniensa kanssa mahdollisimman viisaalla ja myötätuntoisella tavalla. Ongelman ei odoteta poistuvan, vaan opitaan katsomaan sitä silmästä silmään hyväksyen, mutta antamatta sen määrittää olemustaan. Eikä odoteta asioiden ratkeavan, jotta voimme taas joku päivä tulla takaisin kokonaisiksi ja onnellisiksi, vaan keskitytään tekemään parhaamme nykyhetkessä.

Alaviitteistö:

1. Lisää tietoa sielunmenetyksestä: https://www.thuleia.com/sielunpalautus.html http://www.sharedwisdom.com/page/soul-loss

2. Kappaleen loppu sekä sanoman että sanavalintojen osalta mukaelmaa David Foster Wallacen puheesta This is Water (suomeksi ”Tämä on vettä”, suom. Juhani Lindholm), jossa vastaava kohta menee näin: ”Todella tärkeä vapaus liittyy tarkkaavaisuuteen ja tietoisuuteen ja itsekuriin ja siihen, että pystyy oikeasti välittämään muista ihmisistä ja uhrautumaan heidän hyväkseen kerran toisensa jälkeen lukemattomin pienin ja epäseksikkäin tavoin joka ikinen päivä. / Se on todellista vapautta. Se on ajattelemaan oppimista. Vaihtoehtona on tiedostamattomuus, meidän peruslähtökohtamme, ”oravanpyörä” – jatkuva kalvava tunne siitä, että on omistanut jotakin rajatonta ja menettänyt sen.” Suosittelen jokaista elävää olentoa lukemaan tämän vaikuttavan ja kauniin tekstin tai kuuntelemaan sen puheena YouTubesta.

Supranormaalit ärsykkeet elämässämme

Supranormaalilla stimuluksella tarkoitetaan ilmiötä, jossa eläimelle keinotekoisen ärsykkeen esittämällä voidaan saada aikaan vahvempi reaktio kuin luonnollisella ärsykkeellä. Termin kehitti biologi Nikolaas Tinbergen, joka käytti suuren osan tutkijanurastaan ilmiön parissa. Kokeissaan Tinbergen muun muassa valmisti erikokoisia ja -näköisiä keinotekoisia munia ja tarkkaili lintujen reaktioita niihin. Selvisi, että useimmat linnut valitsivat mieluiten keinotekoisen munan, joka oli luonnollista suurempi, kirkasvärisempi ja kuvioinniltaan korosteisempi. Pienet laululinnut valitsivat suuren, kirkasvärisen artefaktin oman munansa sijaan, vaikka kyseinen kyhäelmä oli niin iso, että yrittäessään istua sen päälle lintu luiskahti pois kerta toisensa jälkeen. Saman ilmiön Tinbergen todisti myös muilla eläinlajeilla; esimerkiksi reviiriään puolustavat kolmipiikkikoiraat hyökkäävät innokkaammin pahvisen kalan kuin oikean kimppuun, jos pahvisen feikkifisun vatsapuoli oli punaisempi kuin oikealla kilpailijalla.

Nämä kokeet ovat hätkähdyttävä esimerkki siitä, kuinka helppo luontoa on huijata. Vaikuttaa siltä, että eläimille ei ole kehittynyt kykyä tarkastella esitettyjä ärsykkeitä kokonaisvaltaisesti. Ehkäpä moinen vaatisi aivoilta paljon laskentatehoa, ja on ollut taloudellisempaa seurata vain tiettyjä avainparametrejä, kuten väri, muoto tai kuvio. Evoluutio on varsin säästeliäs, eivätkä kokonaisvaltainen prosessointi tai tarkka kyky erottaa aito ja väärennös toisistaan ole välttämättä selviytymisen kannalta elintärkeitä taitoja. Useimmat eläimet kuitenkin saavat onnekseen olla rauhassa moisilta stimuluksilta, sillä ne ovat keinotekoisesti luotuja, ja huijaavia tiedemiehiä liikkuu luonnossa verrattain vähän. On kuitenkin yksi eläinlaji, joka viettää suuren osan päivästään monenlaisten supranormaalien ärsykkeiden parissa. Tämä laji on ihminen. [1]

Seuraavaksi tarkastelemme muutamia yleisiä supranormaalin stimulaation ilmentymiä, jotka ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme.

Pornografia

Coolidgen efekti on lähes kaikilla nisäkäslajeilla havaittu ilmiö, jossa koiraat osoittavat korkeampaa seksuaalista suorituskykyä uuden naaraan kohdatessaan. Neurologian tasolla tämä merkitsee korkeampaa vastetta dopamiinijärjestelmässä, joka ajaa etsimään uusia palkkioita. Porno hyödyntää tätä efektiä keinotekoisessa muodossa, ja modernin ajan nettiporno mahdollistaa potentiaalisesti loputtoman Coolidgen efektin luupin. Kyseessä on valtava teollisuudenala, joka on rakentunut supranormaalin stimulaation tarjoamisen ympärille. Porno mahdollistaa visuaalisen ärsykkeen tasolla loputtoman uutuuden virran, josta esi-isämme eivät olisi osanneet uneksiakaan.

Pornossa on monia supranormaaliuden tasoja. Hiotut kuvakulmat ja kuvamateriaalin ehostus produktiossa luovat kohtauksia, jotka ovat liian hienoja toteutuakseen oikeassa elämässä. Pornonäyttelijöiden käytös on hyperseksuaalista tavalla, jota harvoin todellisuudessa kohtaa. Uusia videoklippejä on saatavilla rajattoman tuntuinen määrä. Tämä mahdollistaa sen, että yhden illan pornonkatselusession aikana on täysin mahdollista nähdä enemmän viehättäviä vastakkaisen sukupuolen lajitovereita kuin esi-isillämme oli mahdollista nähdä koko elämänsä aikana.

Pistää miettimään, miksi niin monet pornoa katsovat kertovat tuntevansa sen jälkeen häpeää, syyllisyyttä ja apatiaa? Voisiko kyse olla osittain siitä, että aivot tiedostavat jollain tasolla tulleensa huijatuiksi, ja primaalisen vaiston voiman tulleen kaapatuksi johonkin keinotekoiseen? Nämä ovat spekulaatioita, eikä tarkoitus ole moralisoida kyseistä viihteen muotoa. On kuitenkin hyvä muistaa, ettemme vielä täysin ymmärrä pornon vaikutuksia mieleen, ja että nuo vaikutukset ovat yksilöllisiä. Toisaalta pornografian osakseen saama kritiikki joiltain tahoilta on ollut yliampuvaa aiheeseen liittyvien stigmojen vuoksi. Toisaalta on neurologisesti perusteltuja syitä sille, miksi porno on monimutkainen stimulaation muoto, eikä ehkä sovi kaikille.

Päihteet

Päihdeaddiktiot ovat erityisesti modernin ajan ongelma. Suuri syy tähän on nimenomaan supranormaaleissa ärsykkeissä. 1800-luvulta lähtien kasveista on eristetty niiden vaikuttavia kemiallisia ainesosia. Ensimmäinen kasvista eristetty alkaloidi, morfiini, eristettiin vuonna 1804. Sen jälkeen aineiden kirjoa on kasvatettu jalostamalla kemikaaleja (esim. heroiini, joka on morfiinista johdettu puolisynteettinen opioidi) tai luomalla niitä täysin synteettisesti (esim. amfetamiini). [2] Kasveista eristetyt tai edelleen jalostetut alkaloidit ovat käytössä vahvempia kuin niitä sisältävät kasvit. Ne iskevät nopeammin, kovemmin ja niitä on helpompi ottaa suuria määriä – siksi ne ovat myös koukuttavampia.

Suurimman osan ihmiskunnan historiasta kokaiini ei ole ollut ongelma. Se on ollut vain yksi kokapensaan, Etelä-Amerikassa vuosituhansien ajan käytetyn hyötykasvin, ainesosa. Ongelma siitä tuli vasta kun eristettyä kemikaalia alettiin käyttää irtaallaan kasvista. Tällöin huomataan, että aineen tarjoama stimulaatio on niin voimakasta, että osalla käyttäjistä käyttö lähtee lapasesta. Ihmisaivot eivät yksinkertaisesti ole optimaalisesti ohjelmoituja toimimaan tällaisen ärsykkeen kanssa.

Päihdeaddiktioon liittyviä ongelmia lisää päihteiden helppo saatavuus nyky-yhteiskunnassamme. Kansanterveyden näkökulmasta katukaupassa myytäviä huumausaineita paljon suurempi ongelma on laillisten päihteiden, alkoholin ja tupakan, maailmanlaajuisesti aiheuttamat miljoonat kuolemat ja terveydelliset haitat.

Roskaruoka

Ihminen on ohjelmoitu etsimään tiettyjä ravintoaineita, kuten suolaa, rasvaa ja sokeria, ja kokemaan niiden saannin erityisen palkitsevana. Tämä siksi, että suuren osan historiaamme ne ovat olleet harvinaisia. Metsästäjä-keräilijälle on siis käynyt järkeen hakeutua niiden pariin ja jopa hetkellisesti ylenkuluttaa niitä, sillä näiden resurssien seuraavasta saannista ei ole ollut varmaa tietoa. Vielä korkeakulttuurien aikanakin asetelma pysyi pitkään jokseenkin samana. Nämä ravinnolliset resurssit olivat saatavilla, mutta ne olivat varallisuuteen ja luokkaan sidottuja ylellisyyksiä. Tämän vuoksi lihavuus on ennen ollut statussymboli; merkki vauraudesta ja korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta.

Moderni kapitalistinen yhteiskunta on kuitenkin kääntänyt tämän asetelman päälaelleen. Suola, rasva ja sokeri ovat tulleet helposti saataville, ja niiden propagoimiseksi massoille on muodostunut valtavan tuottoisa roskaruokateollisuuden koneisto. Ne ovat ennennäkemättömän halpoja, ja niitä on halukkaille tarjolla suurempia määriä kuin koskaan ennen. Etenkin Amerikassa voi nähdä ruokakulttuurin vinoutuneen niin, että niiden liiallinen kulutus on nykyään melkeinpä enemmän normi kuin poikkeus.

Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että ruoka voi olla yhtä addiktoivaa kuin ongelmakäytetyt huumausaineet, kuten stimulantit ja opioidit. Samat aivoalueet ovat aktiivisia niin syömisongelmaisella kuin päihderiippuvaisella. Useimmat meistä pystyvät toki säätelemään niin päihteiden kuin roskaruoankin käyttöä. Roskaruokateollisuudesta moraalisesti arveluttavan kuitenkin tekee muun muassa se, kuinka suuri osa sen markkinoista ja mainonnasta keskittyy lapsiin. Lapsen on kognitiivisesti kehittymättömänä mahdotonta ymmärtää roskaruokailmiön monimutkainen luonne. Tällaista markkinointia tuskin pidettäisiin hyväksyttävänä jos myytävä tuote olisi huumausaine. Mäkkärin juustoateria saa kuitenkin hyväksynnän, vaikka se täyttää melkeinpä enemmän päihteen kuin kunnollisen ruoan kriteereitä. Joka tapauksessa se on oppikirjaesimerkki supranormaalista ärsykkeestä – se jäljittelee ja kärjistää joitain alkuperäisen stimuluksen, tässä tapauksessa ruoan, piirteitä, ja se koetaan palkitsevampana, kuin mitä sen todellinen hyöty on.

Mainonta

Supranormaalit ärsykkeet ovat mainostajalle erinomaisen hyödyllinen työkalu, sillä ne kaappaavat huomiomme niin tehokkaasti. Riippumatta myytävästä tuotteesta, mainoksessa on usein nuori, viehättävä nainen, joka näyttää ottavan katsekontaktia katsojaan. Tämä on evolutiivisesti yksi tehokkaimpia huomion kiinnittäviä signaaleja. Supranormaalius tulee siitä, että tämä mainoksen tyttö on usein enemmän tai vähemmän keinotekoinen – häntä ei ole olemassa siten, millaisena hänet mainoksessa näemme. Mainoksen kuva on paitsi ammatimaisen tarkkaan harkittu ja malli huolella meikattu, on kuvaa todennäköisesti muokattu jälkeenpäin. Photoshopin jumalallisesta kosketuksesta tytön iho on sileämpi ja loistavampi, silmät säihkyvämmät, kenties kasvojen mittasuhteitakin on muokattu sopusuhtaisemmiksi. Tuloksena on ihminen, joka ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole todellinen, eikä välttämättä edes voisi olla.

Oletetaan, että kyseinen mainos myy jotakin kosmetiikkatuotetta. Se viestii: “Käyttämällä tätä tuotetta sinäkin voit olla yhtä kaunis.” Mainoksen kommunikoima kauneuden ideaali on kuitenkin keinotekoinen ja saavuttamaton. Tämä saavuttamattomuus on toki kosmetiikkafirman mieleen – jos ideaali on saavuttamaton, kuluttajalla on aina syy jatkaa tuotteen ostamista. Kyseessä on kiehtova petkutuksen tai vähintäänkin manipulaation muoto, josta on tullut niin arkipäiväistä, että on helppo unohtaa koko homman salakavaluus. Voimme loogisesti ymmärtää mainonnan keinotekoisuuden ja manipulatiivisuuden, mutta on haastavaa pysyä sen vaikutuksilta koskemattomina, kun muokattuja kuvia komeilee joka mainostaululla ja lehden sivuilla.

———————————————————————————

Yksi yhdistävä piirre esiintyy useissa supranormaaleissa ärsykkeissä. Ne ovat jotain sellaista, mikä vielä metsästäjä-keräilijäyhteisössä on ollut harvinaista. Monipuolinen ja uutuudellaan kiihottava seksuaalinen stimulaatio, rasvan ja suolan kyllästämä ruoka, voimakkaiden nautintoaineiden tarjoamat buustit… Harvinaisuudesta johtuen on ollut selviytymisen kannalta järkevää pyrkiä saamaan niitä paljon kerralla silloin kun niitä on tarjolla, jopa vähän ylikompensoiden. Tämä harvinaisuusasetelma kääntyy kuitenkin päälaelleen nykyajan teollisessa yhteiskunnassamme, jossa päinvastoin vallitsee yltäkylläisyys. Kaikkia näitä stimuluksia on niitä haluavalle tarjolla evolutiivisesti ennennäkemätön, loputon virta. Tämä virta tarjoaa huikeita mahdollisuuksia… mutta tarjoaako se todellista tyydytystä, vaiko vain lyhyen tähtäyksen nautintoja, jotka jättävät haluamaan lisää?

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole tarjota ankeata moralismia ja kehottaa elämäntapamuutokseen. Tarkoitus ei myöskään ole päivitellä nyky-yhteiskunnan turmeltuneisuutta ja ihannoida naivistisesti luonnollisuuden iloja. Vaikka näkökulmani on kriittinen, tulee muistaa, etteivät edellämainitut ilmiöt ole automaattisesti pahoja. Niilläkin on hyvät puolensa, ja ne on mahdollista soveltaa osaksi tasapainoista elämää.

Porno voi tarjota nautinnollisia kokemuksia ja toimia voimaannuttavana tekijänä seksuaali-identiteetille.

Päihteitä voi käyttää järkevästi, ilman että siitä seuraa riippuvuus tai koituu muita vakavia haittoja keholle tai mielelle.

Roskaruoan tarjoamat nautinnot ovat myöskin ajoittain ok, kunhan emme erehdy perustamaan liian suurta osaa ruokaympyrästämme niiden varaan.

Photoshop ei aina ole itse Saatana. Kuvanmuokkauksella voidaan tuoda esteettistä arvoa.

Supranormaaleille ärsykkeille altistuminen ei automaattisesti ole huono asia, sillä ihmisaivot ovat ihmeellisen kykeneväisiä adaptoitumaan monenlaiseen. Voi kuitenkin olla, että jotkut yksilöt ovat niille muita herkempiä. Mielestäni on tärkeää tulla tietoiseksi siitä, että monet asiat, jotka ovat kulttuurillisesti normaaleja eivät olekaan niin normaaleja ihmisen evoluutiopsykologian näkökulmasta tarkasteltuna. On aiheellista miettiä, minkälainen rooli näillä ärsykkeillä on omassa elämässämme. Ovatko ne ajoittaista viihdykettä, vai jotain, mikä toistuvasti kaappaa huomiomme ja syrjäyttää psyykemme rationaalisemmat osat? Minkälainen voima niillä on meihin? Olemmeko riittävän tietoisia siitä, miten niitä käytetään valintojemme manipuloimiseen?

Monet supranormaalin stimulaation muodot ovat tulleet itsestäänselviksi modernissa elämäntyylissämme – sitä suuremmalla syyllä niiden asema kannattaa kyseenalaistaa. Se mitä pidetään normaalina, ei ole aina välttämätöntä eikä tervettä.

Alaviitteistö:

1. Jotkut lajit kuitenkin käyttävät supranormaaliin stimulukseen perustuvaa evolutiivista strategiaa! Esim. käki, jonka lisääntymisstrategiaan kuuluu toisten lintujen pesiin muniminen. Toinen esimerkki kasvien maailmasta: eräs orkidealaji houkuttaa koirasampiaisia puoleensa kehälehdelle, joka imitoi hekumallista naarasampiaista. Koirasampiainen käy siinä sitten kiihkeästi hommiin ja ejakuloi kukkaan. Lähtiessään floraalisista panopuuhista sen mukaan on tarttunut orkidean siitepölyä.

2. Huom! Ei tule vinoutua ajattelemaan automaattisesti, että luonnollinen = hyvä, ja keinotekoinen & labravalmisteinen = paha. Kemikaalien eristäminen ja niiden syntetisointi on ollut erittäin tärkeää lääketieteen kehitykselle. Se, onko kemikaali luonnollinen vai keinotekoinen ei itsessään kerro sen tervesvaikutuksista mitään.